Ihana ihana KELA

Kuten olen kertonut sairastuin syöpään viime vuoden kesällä. Tarkemmin sanoen löysin siis patin tissistäni toukokuun puolessa välissä, mutta lääkärille sitä näytin vasta kesäkuussa. Leikkaukseen jouduin heinäkuun lopussa. Sairaslomani siis alkoi tästä leikkauksesta. Ja silloin jouduin olemaan yhteydessä KELAan sairauspäivärahan takia. No tein hakemuksen verkossa ja siellä sanottiin että työtulot kela saa työnantajalta, joten liitteitä ei tältä osin tarvita. Sain sitten jonun ajan kuluttua päätöksen postitse. Ja kas kummaa kelan mukaan olisin tienannut vuoden aikana vain muutaman tonnin.. Ne eivät olleet huomioineet ollenkaan tekemmäni työtä Mikkelin sairaalassa, vaikka hakemuksessa kerroin siellä olleeni joulukuun lopusta vappuun asti. Eikun kaivamaan palkkatodistukset niin mikkelin ajalta kuin myös juvan tk:n ajalta. Jälleen päätös tuli postitse. Muuten ihan ok, mutea en ymmärrä edelleenkään kelan tapaa laskea myös matkakustannukset koko vuodelle ja näin ollen ne vähennetään tuloista. Enhän minä sairaslomalla aja töihin joka päivä ja voi näistä hakea myöhemmin kilometrikorvauksia.. Tämä on siis Kelan tapa pienentää ansiotuloja, jotta heidän ei tarvitsisi maksaa niin paljon sairasloma-ajan korvauksia. No tuloni siis tippuivat n puoleen siitä mitä olisin töissä saanut. Ja kyllä olisinkin paljon mielummin töissä ollut...

Sytostaatti hoidot alkoivat Mikkelissä joskun elo-syyskuussa. Kolmesti sain ensin yhtä myrkkyä (klmen viikon välein), sitten lääkärikäynti ja kolmesti toista myrkkyä (n neljän viikon välein) ja lääkärikäynti. Ajeluja sinne tuli siis kaikkiaan yhdeksän kertaa. Matkaa meiltä mikkeliin n 55km per suunta. Ja Kela korvaa tästä n 20snt/km. Et ei siis paljon mitään.. Ja lääkärikäynnit olivat aivan turhia, olin jo tietoinen suunnitelmista miten hoito etenee. Ja nämäkin siis maksoivat 27,80 kerralta. Itse myrkkyjen tiputus ei onneksi maksanut kuin 7,50 kerralta. Rahaa on siis mennyt ihan kiitettävästi jo näihin reissuihin, siihen lisäksi vielä muut laskut niin eipä meinaa sairaspäivärahat riittää...

Tarkoituksena olisi ensi viikolla alkaa sädehoito Jyväskylässä. Ne kestää 5viikkoa ja on siis joka arkipäivä. Kaksi reissua olen jo Jykylään tehnyt, eka oli lääkärikäynti ja toinen oli hoidonsuunnittelukäynti, eli kerroskuvaus ja keskustelua hoitajan kanssa (kesti 30min). Eli ajoin 2 tuntia jykylään, siellä sen 30min ja taas kaksi tuntia ajoa kotiin. Bensaa meni näillä kahdella reissulla melkein tankillinen. Ja siellä vain pahoiteltiin ettei aikoja ollut niin että olisi samalla käynnillä hoitunut molemmat tapaamiset. Joo ei paljoa pahoittelut lohduta.  Nyt sitten saan taistella kelan kanssa noista sädehoito reissuista, millä niihin kuljen.. Kela korvaa halvimman kulkuvälineen eli bussin. No täältä ei mene busseja kuin juvalle. Oman auton tai taksin käytön korvaisi jos olisi terveydellinen syy niiden käyttöön. Tällöin siis jyväskylästä saisin todistuksen ja kela korvaisi sen 20snt/km omalla autolla kulkemisen. Eipä tämäkään lohduttaisi koska ei yksinkertaisesti ole rahaa ostaa niitä bensoja joilla ajelisi sinne. Jykylän lääkäri vain sanoi että "välillä kauhistuttaa kun potilaat joutuvat tulla omalla autolla pitkiä matkoja hoitoihin". Olisiko se sairaalalta pois jos ne kirjottaisi sen todistuksen esim taksin tarpeellisuudesta?? Eikö olisi turvallisempaakin ettei potilaat joutuisi itse ajamaan joka päivä älyttömiä matkoja?? Ei mene mun kaaliin tää touhu. Ei siis riitä että sairastuu syöpään ja joutuu kärsimään kamalat hoidot vaan oletetaan vielä että kyllähän se ajelee sen pari tuntia per suunta kun ei ole mitään sairaudellista syytä etteikö ajaisi....

Eli jos suunnittelet muuttoa toiselle paikkakunnalle ota ensin selvää että saat tarvittavat hoidot läheltä tai varmista että sinulla on usea tonni rahaa säästössä jotta pystyt matkustamaan hoitoihin. Vaihtoehtoisesti varmista että lapset ovat muuttaneet pois kotoa ennenkun sairastut, älä ota eläimiä tai harrasta mitään, jotta sinulla on koko päivä aikaa matkustella busseilla hoitoihin, kotona kerkeät vain käydä nukkumassa. Älä hommaa autoa, koska silloin joudut ajamaan itse hoitoihin vaikka et jaksaisikaan. Varmista että lainat on maksettu pois ennen sairastumista tai vaihtoehtoisesti ole valmis menettämään luottotietosi, koska rahaa ei jää laskujen maksamiseen sen jälkeen kun olet maksanut ne hoitoihin menemiseen aiheutuneet kulut.

Yhteenvetona siis älä missään nimessä muuta maalle tai haja-asutusalueelle vaan asu isossa kaupungissa missä on kunnon joukkoliikenneyhteydet. Älä omista autoa, eläimiä, lapsia tai mitään muutakaan ja varmista että lainat on maksettu pois ennen sairastumista. Säästä mahdollisimman paljoa rahaa mahdollisia matkakuluja varten. Ja nämä vain siis ihan varmuudevuoksi, koska eihän sitä koskaan tiedä sairastuuko sitä syöpään tai johonkin muuhun paljon hoitoa vaativaan sairauteen. Ja ole henkisesti valmistautunut tappelemaan Kelan kanssa joka asiasta, vaikka et jaksaisi hoitojen takia edes nousta ylös sängystä.

Avioero - järkytys vai helpotus??

Kuten aikaisemmin jo kirjoitinkin vanhempani erosivat minun olessani seitsemännellä luokalla. Äitini kertoman mukaan siis isäni oli riidanhaluinen ja joskus väkivaltainen humalassa. Muistankin niitä riitoja, kamalinta ehkä oli kesälomareissuilla asuntovaunussa niitä kuunnella. Siellä kun ei ollut pakopaikkaa, se oli aika pelottavaa. Äitini ei juuri alkoholia voinut käyttää, ainakin omien sanojensa mukaan, hänellä tuli vatsa kipeäksi alkoholista. Joten äitini mukaan siis kaikki oli isäni ja hänen juomisensa syy.

Isäni on käynyt meidän luona täällä maalla ja olen kuullut myös hänen versionsa asioista. Ehkäpä äitini on hieman liioitellut asioita, muuttanut niitä itselleen sopivammaksi sekä katkeroituneena halunnut meidänkin välit poikki isämme kanssa. Ja kyllä, isälläni on alkoholiongelma. Työt hän hoitaa mallikkaasti ja jos seuraavana päivänä pitää ajamaan lähteä hän osaa ottaa kohtuudella, mutta lomat ja viikonloput menee juodessa. Tämäkin on alkoholiongelmaa. Eihän se aina tarkoita että on "rapajuoppo" ilman töitä ym.

No joka tapauksessa itse koin vanhempieni avioeron helpotuksesksi. Ei enää tarvinnut kuunnella niitä riitoja ja pelätä omassa kodissa. En sano että elämä olisi muuten ollut helpompaa, ei elämä katkeroituneen äitini kanssa todella ollut helppoa. Ja sisareni on aina ollut sen puolella ja sellaisen ihmisen kaveri kenestä hän hyötyy. Joten hänen oli luonnollista olla äitini puolella haukkumassa isäämme. Ehkäpä senkin takia olin niin uhmakas teini-iässä, halusin olla mahdollisimman paljon pois kotoa, koska en siellä viihtynyt enkä kokenut että minusta siellä välitettäisiin. Emme ole koskaan äitini kanssa kunnolla puhuneet heidän riitojensa vaikutuksista tai muustakaan tärkeästä asiasta. Meillä ei myöskään, niin kauan kun muistan, ole halattu tai kerrottu että välittää toisesta. En muista kuulleeni äidiltäni ikinä "rakastan sinua".

Itse erosin lasteni isästä odottaessani nuorempaa lastani. Mietin asiaa todella tarkkaan ja pitkään. Se oli ehkäpä elämäni vaikein päätös, mutta en ole sitä katunut koskaan. Exäni osottautui narsistiseksi ihmiseksi. Hän pahoinpiteli minua henkisesti, enkä tätä silloin tajunnut. Hän oli ja on edelleen todella kaksinaamainen ihminen. Esimerkiksi kun meillä oli sukulaisia kylässä, hän esitti täydellistä isää ja aviomiestä. Muuten kotona ollessaan häntä ei kiinnostanut lapset eikä vaimo, tv ja tietokone olivat paljon mielenkiintoisempia. Illat menivätkin niin että hän oli makkarissa makoilemassa tv:n tai tietsikan ääressä ja minä olin tyttömme kanssa olkkarissa tai siskollani kylässä tai ulkoilemassa.

Mikä sia tekemään lopullisen päätöksen? Olin tyttöni ja koirani kanssa ulkona, en muista olimmeko muuten vain ulkoilemassa vai tulossa jostakin kyläilemästä. Joka tapauksessa tyttöni sanoi kotimme parkkipaikalla, "äiti emmekö voisi mennä vaikka Mialle (siskolleni) tai jonnekkin." Hän ei halunnut kotiin. Itsekkin ahdistuin aina kun olin menossa kotiin tai kotona ollessani kun tiesin exäni tulevan kotiin. Ehkä tyttöni vaistosi tämän, ehkä hän oli kyllästynyt kuuntelemaan riitojamme. Silloin sinä iltana tein päätökseni, en halunnut että tyttöni ja sisälläni oleva lapsi joutuisi kärsimään enää jatkuvia riitoja. En halunnut heidän tuntevan pelkoa omassa kodissaan.

Omalla kohdallani siis molemmat avioerot ovat olleet helpotuksia. Ei se avioero ole siis aina maailmanloppu tai pahaksi lapselle. Itse jopa toivoin että vanhempani olisivat eronneet jo aikaisemmin, olisi monta kauhunhetkeä jänyt kokematta... Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan :)

Miten minusta on tullut tämmöinen kun olen??

Aloitetaanpa lapsuudestani.. Alan muistamaan siitä vasta kun muutettiin, ollessani neljännellä luokalla. Muutimme kesken lukuvuoden, joululoman aikana. Kun astuin uuteen luokkaani alkoi samantien nimittelyni. Muutama poika alkoi siis samantien nimittelemään minua ja se jatkui koko peruskoulun ajan. Vanhempani erosivat minun ollessani seiskalla ja muutimme äitini lapsuudenkotiin. Sain jatkaa entisessä koulussani, kiusaamisesta huolimatta en halunnut vaihtaa koulua. Minulla oli yksi tosi hyvä kaveri, Marika. Olimme monella tavalla samanlaisia, ahdistuneita näin jälkeenpäin ajateltuna. Aloin polttamaan tupakkaa yläasteella ja viinaakin tuli juotua useamman kerran. Äitini mielestä kavereille ei tarvinnut jäädä yöksi, jokaisella on oma sänky missä nukutaan. Tämä ei minua estänyt, jäin kuitenkin usein Marikalle yöksi. Ehkä äitini pelkäsi että juopottelemme tms. Hengailimme usein eri leikkipaikoilla ja haukuimme kiusaajiani ja muutenkin manasimme maailmaa ja elämäämme. Äitini haukkui aina isääni, eron jälkeenkin. Kuulin koko teini-ikäni kuinka kamala ihminen isäni on, kuten kaikki miehet. Äitini mukaan isäni oli kännissä väkivaltainen. Muistan kyllä heidän riitansa ja kuinka menin peiton alle piiloon ja peitin korvani etten olisi kuullut.

Jäin tupakasta kiinni äidilleni joskus 16-vuotiaana. Äitini kommentti oli mene isäsi luokse ja polttakaa kilpaa. Seuraavana isänpäivänä olimme menossa siskoni kanssa isälleni ja äitini sanoi että jää sinne käryyttelemään isäsi kanssa. Meillä oli ollut vissiin jotain riitaa äitini kanssa, en kyllä muista mistä. No kotiin en kuitenkaan enää mennyt. Seurustelin silloin pojan kanssa jota äitini ei hyväksynyt (äitini ei hyväksynyt ketään poikaystävääni). Menin hänen kotiinsa asumaan, hänen vanhempansa eivät tienneet että siellä yövyin. He lähtivät aamulla viiden kuuden aikaan töihin ja menivät illalla aikaisin nukkumaan. Saimme sitten kaupungilta vuokra-asunnon johon muutimme yhdessä. Äitini luota hain vaatteita ym aina silloin kun tiesin hänen olevan töissä. Elämä helpottui sen jälkeen kun saimme asunnon. Poikaystäväni ei käyttänyt alkoholia ollenkaan, hänen lähisuvussaan oli alkoholiongelmaisia. Välit äitini kanssa paranivat hieman, olimme jo puheväleissä. Hän kävi välillä asunnossamme, mutta poikaystäväni ei ollut silloin kotona, muuten äitini ei olisi tullut. Hän ei siis edelleenkään hyväksynyt poikaystävääni.

Kun täytin 18-vuotta ja sain ajokortin, rupesi minua baaritkin kiinnostamaan. Menin usein siskoni kanssa baariin, olin usein kuskina omasta halustani. Jos otimme molemmat rupesimme aina tappelemaan. Silloin siskoni usein soitti äidillemme ja pyysi häntä hakemaan itsensä kotiin kun minä olin taas aiheuttanut riitaa ja omgelmia. Eli siskoni vieritti kaiken minun syyksi. Ja usein riidat alkoivat siitä kun en halunnut lähteä kotiin silloin kun siskoni "määräsi". Erosin poikaystävästäni ja aloin seurustelemaan pohjanmaalta kotoisin olevan pojan/miehen kanssa.Pohjanmaalla käytyämme rupesin haaveilemaan että muuttaisin maalle, pois pääkaupunkiseudulta. Asuin tämän miehen kanssa hänen asunnossaan, mutta tavarani olivat edelleen aikaisemmassa kodissa. Kävimme paljon lähibaarissa ja joimme siis aika paljon. Pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi ja sain opiskelija-asunnon helsingin puolelta. Muutin siis koirani kanssa sinne. Otin koiralleni kaverinkin, joten asuin siis kahden ison koiran kanssa.

Poikaystäväni suunnitteli muuttoa takaisin pohjanmaalle, koska hän sai kenkää töistä ja työsuhdeasuntokin oli menossa. Hän oli sitä mieltä että voisimme kuitenkin jatkaa suhdettamme. Yhdessä työharjoittelussa ambulanssissa tapasin mukavan oloisen pojan. Jotenkin sitten aloimme tapailemaan, vaikka virallisesti en ollutkaan eronnut pohjanmaalaisesta poikaystävästäni. Hän asui siis pohjanmaalla ja tapasimme harvoin. En kokenut että seurustelisin enään. Erosimme sitten virallisesti. Tämä "ambulanssipoika" osottautui valehtelevaksi pas***si, hänellä oli puoliso ja lapsi ja toinen tulossa. Se siitä sitten. Tämän jälkeen alkoikin olut maistua, ikkunastani näkyi baari, joten sinne oli helppo mennä. Yksi työharjoittelukin meni mönkään kaljoittelun takia. Menin naapurin kanssa "yhdelle" mutta usein se ei jäänyt siihen yhteen ja jatkoimme luonani vielä baarin mentyä kiinni. Eihän siinä aamulla voinut mihinkään työharjoitteluun mennä.

Sitten tapasin lasteni isän. Kaikki vaikutti hyvältä, vihdoin "kunnon" mies. Sain opiskeluni päätökseen ja muutin takaisin espooseen kaupungin vuokra-asuntoon. Mieheni muutti kanssani sinne vaikka hänellä olikin omistusasunto vantaalla. Se oli yksiö ja hän myi sen pois. Elämä vaikutti ihan hyvältä, sain töitä päiväkodista. Myöhemmin vaihdoin työpaikkaani vanhusten palvelutaloon. Sitten tulin raskaaksi. Tyttöni syntyi vuoden 2001 alkupuolella. Muutimme kesällä pohjois espooseen kaupungin vuokra-asuntoon. Saimme oman pikku pihan. Tällöin minulla oli enää yksi koira. Elämä alkoi jälleen vaikeutua. Olin siis tyttöni kanssa kotona, mieheni päivät töissä ja iltaisin harrastamassa jotain ja usein viikonloppuisin jossain "kissanristiäisissä". Kotona ollessaan hän makoili sängyllä katsomassa tv:tä tai surffaili netissä. Minä hoidin lapsen ja koiran. Erosimme jossain vaiheessa  vähäksi aikaa, palasimme kuitenkin yhteen kuukauden parin kuluttua. Tulin uudestaan raskaaksi. Töihin paluuni ei sitten onnistunut niinkuin oli suunnitelmissa. Vuoden 2004 maaliskuussa päätin että nyt riittää ja sanoin haluavani erota, olin siis silloin raskaana. Avioliittomme aikana olin useamman kerran joutunut soittamaan äitini hakemaan minut, tyttöni ja koirani hänen luokseen kun en enää kestänyt olla kotona. Näin tein myös silloin kun ilmoitin erosta. Mieheni ei suostunut lähtemään ja mä en voinut olla samankaton alla enää hetkeäkään. Niin sitten menimme äidilleni viikonlopuksi. Viikonlopun aikana sain viestin että mieheni on lähtenyt vanhempiensa luokse ja voisin palata kotiin. Viikonlopun jälkeen palasinkin kotiin.

Niin alkoi elämä yksinhuoltajana. Poikani syntyikin heinäkuussa 2004.Olin siis kahden pienen lapsen kanssa yksin. Äitini kävi usein auttamassa ja kyläilemässä. Elämä rupesi sujumaan vaikeuksista huolimatta. Kotona olo rupesi tympimään poikani ollessa pari vuotias. Niin hain huvikseni sairaanhoitaja kouluun ja sinne pääsinkin. Ex mieheni ja hänen vanhempansa auttoivat minua kun he asuivat lähellä. Opiskelin aikuisopiskelijana, koulua oli vain muutamana päivänä viikossa, joten lapseni ei tarvinnut olla päiväkodissa aamusta iltaan. Tapasin nykyisen mieheni kesällä 2007. Vietimme paljon aikaa yhdessä vaikka molemmilla olikin omat asunnot. Lasteni isää ei kiinnostanut tavata lapsiaan säännöllisesti aikaisemmin, mutta tavattuani uuden mieheni hän halusikin tehdä virallisen tapaamis-sopimuksen lastenvalvojalla.

Muutimme pari kertaa espoon sisällä, vuokrasimme yksityisiltä ja he halusivat asunnot muuhun käyttöön tai myyntiin. Olin työntänyt haaveeni maalle muutosta ollessani lasteni isän kanssa, koska hän ei olisi ikinä muuttanut pois pääkaupunkiseudulta. Hän keksi piinata minua ja soitteli sekä tekstaili useita kertoja päivässä jopa öisin. Hänen isänsä teki perättömiä lastensuojeluilmoituksia meistä, joiden takia jouduimme tekemisiin sos työntekijöiden kanssa. Nyt haaveeni maalle muutosta palaili mieliin. Ja se toteutuikin kun ostimme täältä juvalta asunnon. Muutimme tänne pari vuotta sitten. Äitini kanssa olivat välit menneet jo aikaisemmin. Hän ei kuulemma hyväksynyt uutta miestäni kun taas lasteni isä vieraili usein äitini luona lastemme kanssa. Kävin jonkun kerran äitini luona lasten kanssa, mutta en jaksanut enää kuunnella kuika ihana ex mieheni on. Uuden mieheni hän sivuutti täysin. Kaiken huippu oli kun kerroimme hänelle menevämme naimisiin hän sanoi "ette helvetissä mene". Mummoni takia oli äitinikin tultava häihimme, muuten mummoni ei olisi päässyt tulemaan. Muuttomme jälkeen exäni ilmoitti hakevansa yksinhuoltajuutta ja äitini on hänen puolellaan. Äitini ja kuulemma myös siskoni olivat siis valmiita lähtemään oikeuteen todistamaan minua vastaan. Kuten arvasinkin ei exäni oikeasti halunnut lapsia itselleen hän vain halusi tapaamis-sopimuksen uusiksi. Tästä sitten taistelimme oikeudessa, ja tuomari teki päätöksen exäni toiveiden mukaisesti. Lapset ovat siis harvemmin isällään mutta joutuvat olemaan pois koulusta säännöllisesti perjantain. Ihmeellinen tämä suomen oikeuslaitos, ei näköjään oppimisvelvollisuudella ole mitään merkitystä..Äitini on muutaman kerran soittanut minulle ja yrittänyt selittää ettei ole koskaan kääntänyt minulle selkäänsä ym. Minusta se on kyllä selän kääntämistä jos on valmis oikeudessa todistaa minua vastaan. Kuitenkin olen nähnyt mustaa valkoisella että hän on ollut vamis niin tekemään. Sen lisäksi myös äitini on tehnyt meistä lastensuojeluilmoituksen silloin kun espoossa asuimme. 

Isäni ja hänen vaimonsa on käynyt meillä useamman kerran kylässä täällä juvalla. Mutta hekin suuttuivat meille kun eivät saaneet tulla viime juhannuksena tänne, kun meillä oli muita suunnitelmia... Sairastuin syöpään loppukesästä. Olisin toivonut isältäni muuta reaktiota kun tekstari " voi ikävää". Hän on kuitenkin itsekkin sairastanut syövän. No en siis saanut mitään tukea omaisiltani. Nyt on sytostaatti hoidot saatu ja sädehoito alkaa kuun vaihteessa.Sen jälkeen on vielä hormoonihoito mikä kestää useamman vuoden ajan.

Siinä elämäni noin suunnilleen. Olen siis rakentanut kuoren ympärilleni jotta pahaoloni ei näkyisi ulospäin. Tämä kuori alkoi rakentua jo peruskoulun aikana, ettei kukaan muu kuin Marika huomannut kuinka kiusaaminen vaikutti minuun. Ulospäin näytin etten välittänyt, mutta kyllä välitin ja se teki lähtemättömiä vaikutuksia itsetuntooni. Ja kaikki muut pas**t asiat elämäni aikana ovat tätä vieneet pois, joten itsetuntoani ei ole paljoa jäljellä. Hieman se on vuosien varrella kasvanut takaisin, mutta heikkona se on edelleen. Tunteitani en juuri näytä ulospäin, välillä vain kaikki räjähtää ulos ja silloin sanon mitä sylki suuhun tuo. Olen myös katkeroitunut ja se vaikeuttaa elämääni nykyään.. Miten tästä tunteesta pääsisi eroon?? En ole sitä vielä keksinyt. Asiat vain pyörivät päässäni ja usein varmaan aiheutan ongelmat mielessäni ja sitten niistä tulee totta. Olisin kaivannut äitini tukea jo lapsena kun sinne peiton alle piilouduin. Asioista olisi pitänyt jo silloin puhua, ehkä ne eivät olisi sitten vaikuttaneet elämääni niin voimakkaasti. Se on sitä jossittelua..

Katteettomia lupauksia

Otsikko kertoo tämän kirjoituksen aiheen...

Olen kyllästynyt kuulemaan katteettomia lupauksia.. Eikö lupauksilla ole nykyään mitään merkitystä?? Minkä takia luvataan tai ainakin sanotaan lupauksia vaikka niitä ei olisi edes tarkoitus toteuttaa?? Onko se vain helpompaa päästää suusta lupauksia kun olla lupaamatta?? Kuinka paljon katteettomia lupauksia ihminen jaksaa kuunnella ennenkuin ne menettävät merkityksensä? Onko sillä merkitystä jos jokin lupaus silloin tällöin toteutuu, vaikka suurin osa jääkin toteutumatta?

Lupauksia kuuluu yhdestä jos toisesta suusta, yhteisenä tekijänä on se, että nämä lupaukset jäävät toteutumatta.. Itse en enää usko jos joku lupaa jotain, niin monesti ne lupaukset ovat jääneet vain lupauksiksi. Olen alkanut vihaamaan mm sanaa huomenna.. Kun ei se huominen tule ainakaa 24tunnin kuluttua. Joskus se huominen on muutaman päivän päästä, joskus viikkojen tai kuukausien tai jopa vuoden kuluttua. Miten tämä sitten vaikuttaa? Itse ainakin olen menettänyt luottamuksen tältä osin ihmisiin. Miksi niitä asioita ei sitten voida tehdä heti eikä huomenna.. Miten tälläinen ihminen voi vaatia toisia tekemään asiat heti, kun itse ei näin tee? Emmekö kuitenkin ole esimerkkinä, varsinkin lapsille, ja eikö meidän pitäisi tehdä niin kuin haluaisimme toisten tekevän meille??

Varmasti kaikille myös minulle käy välillä niin että totaalisesti unohtaa mitä on luvannut. Mutta kun näitä "unohduksia" on jatkuvasti, se ei ole enää uskottavaa. Jos ne unohtaa oikeasti niin ei pitäisi silloin lupauksia esittää vaan tehdä asiat mahdollisuuksien mukaan heti, eipä ainakaan unohtuisi...

Voiko luottamus palautua? Uskoisin että se voi, se vain vaatii paljon aikaa sekä tekoja ei turhia lupauksia. Niitä ei saisi tulla yhtään ainakaan sinä aikana kun luottamusta yritetään palauttaa, eikä kyllä senkään jälkeen koska luottamus menee helposti uudestaan.. Itse olen ollut jo pidemmän aikaa tienhaarassa miettimässä kumman tien valitsen helpomman (eron) vai vaikeamman (yrittää vielä) . En ole tästä tienhaarasta päässyt kovinkaan pitkälle. Aina kun otan askeleen pari sinne vaikeamman suuntaan niin joudun palaamaan takaisin tienhaaraan uusien pettymysten vuoksi. Toisinaan tuntuu että asuisi kolmen lapsen kanssa vaikka noita alaikäisiä onkin vain kaksi. Se on aika kuluttavaa henkisesti... Asenteena kun usein on "en vastaa ku ei mullekkaan vastata", "en tee ku ei muutkaan tee" tms. Missä on se vastuun kantava aikuinen joka olisi myös käytökseltään esimerkkinä??

Katteettomia lupauksia kuulen useita kertoja viikossa, näillä puheilla ei ole enää mitään merkitystä, ihan sama kun niitä ei edes sanottaisi. Tai toisaalta olisi parempi kun niitä ei sanottaisi eipä jäisi mieleen taas uusi katteeton lupaus...
Mitä mieltä olette, voiko luottamus palautua?  Teettekö katteettomia lupauksia?? Jos jollekkin tämä teksti "kolahti" niin kannattaa miettiä niitä lupauksia ennenkuin ne päästää suustaan.

Aloitan

Ajattelin aloittaa uuden blogin mihin kirjottelen ajatuksiani ja puran pahaa oloani sekä tietysti kerron hyviäkin asioita etten heppani blogiin näitä kirjoittelisi..

Olen tänään pohtinut elämääni ja miksi olen niin väsynyt ja tavallaan masentunut ja pettynyt elämääni.. Eniten minua siis ärsyttää perheeni "laiskuus" sekä se että olemme vieraantuneet toisistamme. Miksi näin on käynyt?? Pohdin karsinoita putsatessani asioita ja mietin miksi tunnen olevani niin erilainen kuin mieheni ja varsinkin toinen lapsistani.. Itse olen luonteeltani semmoinen että jos joku läheinen tekee jotain hommaa niin pyrin menemään auttamaan, olen ollut sellainen aina. Nuorena asuimme äitini lapsuudekodissa ja isovanhempani asuivat naapurissa, talo oli siis tavallaan paritalo. Kun mummoni ja vaarini olivat esim ulkona haravoimassa tai puuhommissa menin heitä auttamaan, omatuntoni ei sallinut minun jäädä vain kotiin tekemään jotain turhanpäiväistä. Siskollani taas ei ollut mitään ongelmaa jäädä sisälle, hän ei juuri koskaan tullut auttamaan ketään. Sama asia on siis jatkunut läpi elämäni ehkä senkin takia olen aina päättänyt valmistua sairaanhoitajaksi.

Nykyisen aviomieheni kanssa olen "joutunut" opettelemaan olemaan auttamatta, alkuun se oli todella vaikeaa rupesin tekemään usein jotain omia juttuja. Nykyään ei enää omatuntoni asiasta huomauttele vaikka jäänkin istumaan kun toinen menee jotain tekemään. Miksi olen "joutunut" opettelemaan tämän??

 Espoossa asuessamme meillä oli tavallaan yhteinen projekti, vanhan volkkari bussin korjaaminen. Alkuun kaikki menikin ihan ok:sti. Myöhemmin projektin edetessä jos mä en mennyt ekana talliin niin ei toinenkaan mennyt ollenkaan. Usein olin siellä myös yksin hiomassa lattiaa tms, vaikka tavallaan mieheni tämän projektin enemmän halusi. Ja tallissa tekemien hommien lisäksi kotona oli penkkien uudelleen päällystämistä ja sisustuksen tekemistä. Eli tein siis usein päivät hommia tallissa ja illalla kotona ompelin, kun taas mieheni oli  tallissa hommissa ja sen jälkeen kotona oli koneella tai katseli tv:tä. Sama jatkui muutettuamme maalle. Täällä kun on kaikkea hommaa kokoajan ja viime kesänä korjasimme vanhan navettatilan hepoille talliksi. Mä olin päivät töissä ja illat tallissa hommissa, koska päivän aikana useinkaan mieheni ei ollut tehnyt tallissa mitään vaikka kotona olikin. Muutettuamme aloitin ikkunan kunnostus projektin ja hioin ikkunan karmeja puhtaaksi ulkona, usein siis olin sielläkin yksin puuhastelemassa. Olen siis päättänyt että en auta muita kotona koska se vaan teettää mulle tupla tai triplatyöt, saamatta itse kuitenkaan apua ilman että sitä joudun pyytämään. Usein nuorempi lapseni tulee minua "auttamaan" tai ainakin höpöttelemään. Se merkitsee minulle tosi paljon, joku haluaa tulla pitämään seuraa eikä minua "unohdeta" yksin puuhastelemaan.

Sairastuin viime kesänä syöpään ja olen siis käynyt sytostaatti hoidoissa nyt syyskuusta alkaen. Aluksi hoidot ei tuntunut kovin raskailta, ensimmäinen viikko tiputuksen jälkeen oli pahin. Mutta hoitojen edetessä ei se olo palautunutkaan ihan normaaliksi, voimat loppuvat paljon nopeammin kun normaalisti. Silti olen hoitanut heposet ja karsinoitten puhdistuksen, pyykinpesun ja muut arkiaskareet. Välillä itkun kanssa sekä aikaa asioitten tekemiseen on mennyt usein tuplasti enemmän aikaa kun normaalisti. Tuosta pyykkien pesusta vielä senverran että rintaleikkauksenkin jälkeen minun piti pyykit pestä ja ripustaa kuivumaan vaikka oikea käsi ei noussut kunnolla edes vaakatasoon. Meillä on kolmikerroksinen pyykkiteline joten se on suht korkea...

Millainen on normaali päiväni?

Aamulla lapset ylös, koirat ulos, varmistaa että lapset kerkee taksiin, hepoille ruoka, heinät laitumelle ja hepat perään. Sit aamukahvit ja istumista koneella tai tv:n katselua, 12-14 aikaan karsinoitten putsaus, sen jälkeen ratsastelua, hepoille vedet, sisälle päiväkahville, sit ruokaa, hetki istuskelua/ompelua/pyykkien laittoa tms, hepoille iltaruoka. Sit kerkee kattoo salkkarit hetki istuskelua sen jälkeen ja sit valmistautuu nukkmaan menoon. Jossain välissä viel nuoremman kans läksyjen teko, sekä useamman kerran päivän aikana koirien käyttö ulkona ja suihkussa käynti yhden tai usein kahden lapsen kanssa. Luojan kiitos mieheni tekee ruoan ja ruokkii koirat, mun aika ei useinkaan enää niihin riittäisi.

Usein ainoa ihan oma aikani on aamupäivällä ja silloin on siis myös ainoa aika koska voin rentoutua täysin koska olen arkisin usein silloin yksin kotona. Jos tämäkin aika minulta viedään pidemmäksikin aikaan niin mulla kiristyy hermo ja väsyn kokonaan. Tarviin sen ihan oman ajan että jaksan pomppia ja tehdä päivän hommat. Onneksi nuo sytostaatit ovat nyt saatu, joten jospa tuo kuntokin palautuisi pikkuhiljaa. Vielä on viiden viikon sädehoito rumba edessä...

Monelle varmaan herää kysymys miksi et pyydä apua perheeltä. Minusta ei ole sama asia pyytää joka päivä apua kun jos perheestä joku tulisi vapaaehtoisesti auttamaan. Sillä vapaaehtoisuudella on niin paljon suurempi merkitys, tulee tunne että minusta välitetään ja minua halutaan auttaa, asialla on muillekkin merkitystä kun sen eteen halutaan tehdä jotain. Se on vähän sama kun jos pyydetään pyytämään anteeksi tai pyydetään anteeksi oma-aloitteisesti, siltä tarkoittaa silloin oikeasti eikä vain niin sanota koska joku käski. Mutta ei täällä ole oma-aloiteisia ihmisiä, mielummin jäädään lämpimään tuijottamaan tv:tä tai tietokonetta. Ennen lumien tuloa minulla ei ollut voimia laittaa pihaa talvi kuntoon, ja sitä ei muutkaan tehnyt, joten mm tramppa on siis pakkasessa menemässä pilalle, mä en jaksa enää stressata tommosista vaikka ne mua valvottaakin usein öisin... Mua kun vaivaa keskeneräiset asiat ja tekemättä jääneet hommat.

Mikä siis avuksi?? En tiedä.