Kuten aikaisemmin jo kirjoitinkin vanhempani erosivat minun olessani seitsemännellä luokalla. Äitini kertoman mukaan siis isäni oli riidanhaluinen ja joskus väkivaltainen humalassa. Muistankin niitä riitoja, kamalinta ehkä oli kesälomareissuilla asuntovaunussa niitä kuunnella. Siellä kun ei ollut pakopaikkaa, se oli aika pelottavaa. Äitini ei juuri alkoholia voinut käyttää, ainakin omien sanojensa mukaan, hänellä tuli vatsa kipeäksi alkoholista. Joten äitini mukaan siis kaikki oli isäni ja hänen juomisensa syy.
Isäni on käynyt meidän luona täällä maalla ja olen kuullut myös hänen versionsa asioista. Ehkäpä äitini on hieman liioitellut asioita, muuttanut niitä itselleen sopivammaksi sekä katkeroituneena halunnut meidänkin välit poikki isämme kanssa. Ja kyllä, isälläni on alkoholiongelma. Työt hän hoitaa mallikkaasti ja jos seuraavana päivänä pitää ajamaan lähteä hän osaa ottaa kohtuudella, mutta lomat ja viikonloput menee juodessa. Tämäkin on alkoholiongelmaa. Eihän se aina tarkoita että on "rapajuoppo" ilman töitä ym.
No joka tapauksessa itse koin vanhempieni avioeron helpotuksesksi. Ei enää tarvinnut kuunnella niitä riitoja ja pelätä omassa kodissa. En sano että elämä olisi muuten ollut helpompaa, ei elämä katkeroituneen äitini kanssa todella ollut helppoa. Ja sisareni on aina ollut sen puolella ja sellaisen ihmisen kaveri kenestä hän hyötyy. Joten hänen oli luonnollista olla äitini puolella haukkumassa isäämme. Ehkäpä senkin takia olin niin uhmakas teini-iässä, halusin olla mahdollisimman paljon pois kotoa, koska en siellä viihtynyt enkä kokenut että minusta siellä välitettäisiin. Emme ole koskaan äitini kanssa kunnolla puhuneet heidän riitojensa vaikutuksista tai muustakaan tärkeästä asiasta. Meillä ei myöskään, niin kauan kun muistan, ole halattu tai kerrottu että välittää toisesta. En muista kuulleeni äidiltäni ikinä "rakastan sinua".
Itse erosin lasteni isästä odottaessani nuorempaa lastani. Mietin asiaa todella tarkkaan ja pitkään. Se oli ehkäpä elämäni vaikein päätös, mutta en ole sitä katunut koskaan. Exäni osottautui narsistiseksi ihmiseksi. Hän pahoinpiteli minua henkisesti, enkä tätä silloin tajunnut. Hän oli ja on edelleen todella kaksinaamainen ihminen. Esimerkiksi kun meillä oli sukulaisia kylässä, hän esitti täydellistä isää ja aviomiestä. Muuten kotona ollessaan häntä ei kiinnostanut lapset eikä vaimo, tv ja tietokone olivat paljon mielenkiintoisempia. Illat menivätkin niin että hän oli makkarissa makoilemassa tv:n tai tietsikan ääressä ja minä olin tyttömme kanssa olkkarissa tai siskollani kylässä tai ulkoilemassa.
Mikä sia tekemään lopullisen päätöksen? Olin tyttöni ja koirani kanssa ulkona, en muista olimmeko muuten vain ulkoilemassa vai tulossa jostakin kyläilemästä. Joka tapauksessa tyttöni sanoi kotimme parkkipaikalla, "äiti emmekö voisi mennä vaikka Mialle (siskolleni) tai jonnekkin." Hän ei halunnut kotiin. Itsekkin ahdistuin aina kun olin menossa kotiin tai kotona ollessani kun tiesin exäni tulevan kotiin. Ehkä tyttöni vaistosi tämän, ehkä hän oli kyllästynyt kuuntelemaan riitojamme. Silloin sinä iltana tein päätökseni, en halunnut että tyttöni ja sisälläni oleva lapsi joutuisi kärsimään enää jatkuvia riitoja. En halunnut heidän tuntevan pelkoa omassa kodissaan.
Omalla kohdallani siis molemmat avioerot ovat olleet helpotuksia. Ei se avioero ole siis aina maailmanloppu tai pahaksi lapselle. Itse jopa toivoin että vanhempani olisivat eronneet jo aikaisemmin, olisi monta kauhunhetkeä jänyt kokematta... Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti