Miten minusta on tullut tämmöinen kun olen??

Aloitetaanpa lapsuudestani.. Alan muistamaan siitä vasta kun muutettiin, ollessani neljännellä luokalla. Muutimme kesken lukuvuoden, joululoman aikana. Kun astuin uuteen luokkaani alkoi samantien nimittelyni. Muutama poika alkoi siis samantien nimittelemään minua ja se jatkui koko peruskoulun ajan. Vanhempani erosivat minun ollessani seiskalla ja muutimme äitini lapsuudenkotiin. Sain jatkaa entisessä koulussani, kiusaamisesta huolimatta en halunnut vaihtaa koulua. Minulla oli yksi tosi hyvä kaveri, Marika. Olimme monella tavalla samanlaisia, ahdistuneita näin jälkeenpäin ajateltuna. Aloin polttamaan tupakkaa yläasteella ja viinaakin tuli juotua useamman kerran. Äitini mielestä kavereille ei tarvinnut jäädä yöksi, jokaisella on oma sänky missä nukutaan. Tämä ei minua estänyt, jäin kuitenkin usein Marikalle yöksi. Ehkä äitini pelkäsi että juopottelemme tms. Hengailimme usein eri leikkipaikoilla ja haukuimme kiusaajiani ja muutenkin manasimme maailmaa ja elämäämme. Äitini haukkui aina isääni, eron jälkeenkin. Kuulin koko teini-ikäni kuinka kamala ihminen isäni on, kuten kaikki miehet. Äitini mukaan isäni oli kännissä väkivaltainen. Muistan kyllä heidän riitansa ja kuinka menin peiton alle piiloon ja peitin korvani etten olisi kuullut.

Jäin tupakasta kiinni äidilleni joskus 16-vuotiaana. Äitini kommentti oli mene isäsi luokse ja polttakaa kilpaa. Seuraavana isänpäivänä olimme menossa siskoni kanssa isälleni ja äitini sanoi että jää sinne käryyttelemään isäsi kanssa. Meillä oli ollut vissiin jotain riitaa äitini kanssa, en kyllä muista mistä. No kotiin en kuitenkaan enää mennyt. Seurustelin silloin pojan kanssa jota äitini ei hyväksynyt (äitini ei hyväksynyt ketään poikaystävääni). Menin hänen kotiinsa asumaan, hänen vanhempansa eivät tienneet että siellä yövyin. He lähtivät aamulla viiden kuuden aikaan töihin ja menivät illalla aikaisin nukkumaan. Saimme sitten kaupungilta vuokra-asunnon johon muutimme yhdessä. Äitini luota hain vaatteita ym aina silloin kun tiesin hänen olevan töissä. Elämä helpottui sen jälkeen kun saimme asunnon. Poikaystäväni ei käyttänyt alkoholia ollenkaan, hänen lähisuvussaan oli alkoholiongelmaisia. Välit äitini kanssa paranivat hieman, olimme jo puheväleissä. Hän kävi välillä asunnossamme, mutta poikaystäväni ei ollut silloin kotona, muuten äitini ei olisi tullut. Hän ei siis edelleenkään hyväksynyt poikaystävääni.

Kun täytin 18-vuotta ja sain ajokortin, rupesi minua baaritkin kiinnostamaan. Menin usein siskoni kanssa baariin, olin usein kuskina omasta halustani. Jos otimme molemmat rupesimme aina tappelemaan. Silloin siskoni usein soitti äidillemme ja pyysi häntä hakemaan itsensä kotiin kun minä olin taas aiheuttanut riitaa ja omgelmia. Eli siskoni vieritti kaiken minun syyksi. Ja usein riidat alkoivat siitä kun en halunnut lähteä kotiin silloin kun siskoni "määräsi". Erosin poikaystävästäni ja aloin seurustelemaan pohjanmaalta kotoisin olevan pojan/miehen kanssa.Pohjanmaalla käytyämme rupesin haaveilemaan että muuttaisin maalle, pois pääkaupunkiseudulta. Asuin tämän miehen kanssa hänen asunnossaan, mutta tavarani olivat edelleen aikaisemmassa kodissa. Kävimme paljon lähibaarissa ja joimme siis aika paljon. Pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi ja sain opiskelija-asunnon helsingin puolelta. Muutin siis koirani kanssa sinne. Otin koiralleni kaverinkin, joten asuin siis kahden ison koiran kanssa.

Poikaystäväni suunnitteli muuttoa takaisin pohjanmaalle, koska hän sai kenkää töistä ja työsuhdeasuntokin oli menossa. Hän oli sitä mieltä että voisimme kuitenkin jatkaa suhdettamme. Yhdessä työharjoittelussa ambulanssissa tapasin mukavan oloisen pojan. Jotenkin sitten aloimme tapailemaan, vaikka virallisesti en ollutkaan eronnut pohjanmaalaisesta poikaystävästäni. Hän asui siis pohjanmaalla ja tapasimme harvoin. En kokenut että seurustelisin enään. Erosimme sitten virallisesti. Tämä "ambulanssipoika" osottautui valehtelevaksi pas***si, hänellä oli puoliso ja lapsi ja toinen tulossa. Se siitä sitten. Tämän jälkeen alkoikin olut maistua, ikkunastani näkyi baari, joten sinne oli helppo mennä. Yksi työharjoittelukin meni mönkään kaljoittelun takia. Menin naapurin kanssa "yhdelle" mutta usein se ei jäänyt siihen yhteen ja jatkoimme luonani vielä baarin mentyä kiinni. Eihän siinä aamulla voinut mihinkään työharjoitteluun mennä.

Sitten tapasin lasteni isän. Kaikki vaikutti hyvältä, vihdoin "kunnon" mies. Sain opiskeluni päätökseen ja muutin takaisin espooseen kaupungin vuokra-asuntoon. Mieheni muutti kanssani sinne vaikka hänellä olikin omistusasunto vantaalla. Se oli yksiö ja hän myi sen pois. Elämä vaikutti ihan hyvältä, sain töitä päiväkodista. Myöhemmin vaihdoin työpaikkaani vanhusten palvelutaloon. Sitten tulin raskaaksi. Tyttöni syntyi vuoden 2001 alkupuolella. Muutimme kesällä pohjois espooseen kaupungin vuokra-asuntoon. Saimme oman pikku pihan. Tällöin minulla oli enää yksi koira. Elämä alkoi jälleen vaikeutua. Olin siis tyttöni kanssa kotona, mieheni päivät töissä ja iltaisin harrastamassa jotain ja usein viikonloppuisin jossain "kissanristiäisissä". Kotona ollessaan hän makoili sängyllä katsomassa tv:tä tai surffaili netissä. Minä hoidin lapsen ja koiran. Erosimme jossain vaiheessa  vähäksi aikaa, palasimme kuitenkin yhteen kuukauden parin kuluttua. Tulin uudestaan raskaaksi. Töihin paluuni ei sitten onnistunut niinkuin oli suunnitelmissa. Vuoden 2004 maaliskuussa päätin että nyt riittää ja sanoin haluavani erota, olin siis silloin raskaana. Avioliittomme aikana olin useamman kerran joutunut soittamaan äitini hakemaan minut, tyttöni ja koirani hänen luokseen kun en enää kestänyt olla kotona. Näin tein myös silloin kun ilmoitin erosta. Mieheni ei suostunut lähtemään ja mä en voinut olla samankaton alla enää hetkeäkään. Niin sitten menimme äidilleni viikonlopuksi. Viikonlopun aikana sain viestin että mieheni on lähtenyt vanhempiensa luokse ja voisin palata kotiin. Viikonlopun jälkeen palasinkin kotiin.

Niin alkoi elämä yksinhuoltajana. Poikani syntyikin heinäkuussa 2004.Olin siis kahden pienen lapsen kanssa yksin. Äitini kävi usein auttamassa ja kyläilemässä. Elämä rupesi sujumaan vaikeuksista huolimatta. Kotona olo rupesi tympimään poikani ollessa pari vuotias. Niin hain huvikseni sairaanhoitaja kouluun ja sinne pääsinkin. Ex mieheni ja hänen vanhempansa auttoivat minua kun he asuivat lähellä. Opiskelin aikuisopiskelijana, koulua oli vain muutamana päivänä viikossa, joten lapseni ei tarvinnut olla päiväkodissa aamusta iltaan. Tapasin nykyisen mieheni kesällä 2007. Vietimme paljon aikaa yhdessä vaikka molemmilla olikin omat asunnot. Lasteni isää ei kiinnostanut tavata lapsiaan säännöllisesti aikaisemmin, mutta tavattuani uuden mieheni hän halusikin tehdä virallisen tapaamis-sopimuksen lastenvalvojalla.

Muutimme pari kertaa espoon sisällä, vuokrasimme yksityisiltä ja he halusivat asunnot muuhun käyttöön tai myyntiin. Olin työntänyt haaveeni maalle muutosta ollessani lasteni isän kanssa, koska hän ei olisi ikinä muuttanut pois pääkaupunkiseudulta. Hän keksi piinata minua ja soitteli sekä tekstaili useita kertoja päivässä jopa öisin. Hänen isänsä teki perättömiä lastensuojeluilmoituksia meistä, joiden takia jouduimme tekemisiin sos työntekijöiden kanssa. Nyt haaveeni maalle muutosta palaili mieliin. Ja se toteutuikin kun ostimme täältä juvalta asunnon. Muutimme tänne pari vuotta sitten. Äitini kanssa olivat välit menneet jo aikaisemmin. Hän ei kuulemma hyväksynyt uutta miestäni kun taas lasteni isä vieraili usein äitini luona lastemme kanssa. Kävin jonkun kerran äitini luona lasten kanssa, mutta en jaksanut enää kuunnella kuika ihana ex mieheni on. Uuden mieheni hän sivuutti täysin. Kaiken huippu oli kun kerroimme hänelle menevämme naimisiin hän sanoi "ette helvetissä mene". Mummoni takia oli äitinikin tultava häihimme, muuten mummoni ei olisi päässyt tulemaan. Muuttomme jälkeen exäni ilmoitti hakevansa yksinhuoltajuutta ja äitini on hänen puolellaan. Äitini ja kuulemma myös siskoni olivat siis valmiita lähtemään oikeuteen todistamaan minua vastaan. Kuten arvasinkin ei exäni oikeasti halunnut lapsia itselleen hän vain halusi tapaamis-sopimuksen uusiksi. Tästä sitten taistelimme oikeudessa, ja tuomari teki päätöksen exäni toiveiden mukaisesti. Lapset ovat siis harvemmin isällään mutta joutuvat olemaan pois koulusta säännöllisesti perjantain. Ihmeellinen tämä suomen oikeuslaitos, ei näköjään oppimisvelvollisuudella ole mitään merkitystä..Äitini on muutaman kerran soittanut minulle ja yrittänyt selittää ettei ole koskaan kääntänyt minulle selkäänsä ym. Minusta se on kyllä selän kääntämistä jos on valmis oikeudessa todistaa minua vastaan. Kuitenkin olen nähnyt mustaa valkoisella että hän on ollut vamis niin tekemään. Sen lisäksi myös äitini on tehnyt meistä lastensuojeluilmoituksen silloin kun espoossa asuimme. 

Isäni ja hänen vaimonsa on käynyt meillä useamman kerran kylässä täällä juvalla. Mutta hekin suuttuivat meille kun eivät saaneet tulla viime juhannuksena tänne, kun meillä oli muita suunnitelmia... Sairastuin syöpään loppukesästä. Olisin toivonut isältäni muuta reaktiota kun tekstari " voi ikävää". Hän on kuitenkin itsekkin sairastanut syövän. No en siis saanut mitään tukea omaisiltani. Nyt on sytostaatti hoidot saatu ja sädehoito alkaa kuun vaihteessa.Sen jälkeen on vielä hormoonihoito mikä kestää useamman vuoden ajan.

Siinä elämäni noin suunnilleen. Olen siis rakentanut kuoren ympärilleni jotta pahaoloni ei näkyisi ulospäin. Tämä kuori alkoi rakentua jo peruskoulun aikana, ettei kukaan muu kuin Marika huomannut kuinka kiusaaminen vaikutti minuun. Ulospäin näytin etten välittänyt, mutta kyllä välitin ja se teki lähtemättömiä vaikutuksia itsetuntooni. Ja kaikki muut pas**t asiat elämäni aikana ovat tätä vieneet pois, joten itsetuntoani ei ole paljoa jäljellä. Hieman se on vuosien varrella kasvanut takaisin, mutta heikkona se on edelleen. Tunteitani en juuri näytä ulospäin, välillä vain kaikki räjähtää ulos ja silloin sanon mitä sylki suuhun tuo. Olen myös katkeroitunut ja se vaikeuttaa elämääni nykyään.. Miten tästä tunteesta pääsisi eroon?? En ole sitä vielä keksinyt. Asiat vain pyörivät päässäni ja usein varmaan aiheutan ongelmat mielessäni ja sitten niistä tulee totta. Olisin kaivannut äitini tukea jo lapsena kun sinne peiton alle piilouduin. Asioista olisi pitänyt jo silloin puhua, ehkä ne eivät olisi sitten vaikuttaneet elämääni niin voimakkaasti. Se on sitä jossittelua..