Aloitan

Ajattelin aloittaa uuden blogin mihin kirjottelen ajatuksiani ja puran pahaa oloani sekä tietysti kerron hyviäkin asioita etten heppani blogiin näitä kirjoittelisi..

Olen tänään pohtinut elämääni ja miksi olen niin väsynyt ja tavallaan masentunut ja pettynyt elämääni.. Eniten minua siis ärsyttää perheeni "laiskuus" sekä se että olemme vieraantuneet toisistamme. Miksi näin on käynyt?? Pohdin karsinoita putsatessani asioita ja mietin miksi tunnen olevani niin erilainen kuin mieheni ja varsinkin toinen lapsistani.. Itse olen luonteeltani semmoinen että jos joku läheinen tekee jotain hommaa niin pyrin menemään auttamaan, olen ollut sellainen aina. Nuorena asuimme äitini lapsuudekodissa ja isovanhempani asuivat naapurissa, talo oli siis tavallaan paritalo. Kun mummoni ja vaarini olivat esim ulkona haravoimassa tai puuhommissa menin heitä auttamaan, omatuntoni ei sallinut minun jäädä vain kotiin tekemään jotain turhanpäiväistä. Siskollani taas ei ollut mitään ongelmaa jäädä sisälle, hän ei juuri koskaan tullut auttamaan ketään. Sama asia on siis jatkunut läpi elämäni ehkä senkin takia olen aina päättänyt valmistua sairaanhoitajaksi.

Nykyisen aviomieheni kanssa olen "joutunut" opettelemaan olemaan auttamatta, alkuun se oli todella vaikeaa rupesin tekemään usein jotain omia juttuja. Nykyään ei enää omatuntoni asiasta huomauttele vaikka jäänkin istumaan kun toinen menee jotain tekemään. Miksi olen "joutunut" opettelemaan tämän??

 Espoossa asuessamme meillä oli tavallaan yhteinen projekti, vanhan volkkari bussin korjaaminen. Alkuun kaikki menikin ihan ok:sti. Myöhemmin projektin edetessä jos mä en mennyt ekana talliin niin ei toinenkaan mennyt ollenkaan. Usein olin siellä myös yksin hiomassa lattiaa tms, vaikka tavallaan mieheni tämän projektin enemmän halusi. Ja tallissa tekemien hommien lisäksi kotona oli penkkien uudelleen päällystämistä ja sisustuksen tekemistä. Eli tein siis usein päivät hommia tallissa ja illalla kotona ompelin, kun taas mieheni oli  tallissa hommissa ja sen jälkeen kotona oli koneella tai katseli tv:tä. Sama jatkui muutettuamme maalle. Täällä kun on kaikkea hommaa kokoajan ja viime kesänä korjasimme vanhan navettatilan hepoille talliksi. Mä olin päivät töissä ja illat tallissa hommissa, koska päivän aikana useinkaan mieheni ei ollut tehnyt tallissa mitään vaikka kotona olikin. Muutettuamme aloitin ikkunan kunnostus projektin ja hioin ikkunan karmeja puhtaaksi ulkona, usein siis olin sielläkin yksin puuhastelemassa. Olen siis päättänyt että en auta muita kotona koska se vaan teettää mulle tupla tai triplatyöt, saamatta itse kuitenkaan apua ilman että sitä joudun pyytämään. Usein nuorempi lapseni tulee minua "auttamaan" tai ainakin höpöttelemään. Se merkitsee minulle tosi paljon, joku haluaa tulla pitämään seuraa eikä minua "unohdeta" yksin puuhastelemaan.

Sairastuin viime kesänä syöpään ja olen siis käynyt sytostaatti hoidoissa nyt syyskuusta alkaen. Aluksi hoidot ei tuntunut kovin raskailta, ensimmäinen viikko tiputuksen jälkeen oli pahin. Mutta hoitojen edetessä ei se olo palautunutkaan ihan normaaliksi, voimat loppuvat paljon nopeammin kun normaalisti. Silti olen hoitanut heposet ja karsinoitten puhdistuksen, pyykinpesun ja muut arkiaskareet. Välillä itkun kanssa sekä aikaa asioitten tekemiseen on mennyt usein tuplasti enemmän aikaa kun normaalisti. Tuosta pyykkien pesusta vielä senverran että rintaleikkauksenkin jälkeen minun piti pyykit pestä ja ripustaa kuivumaan vaikka oikea käsi ei noussut kunnolla edes vaakatasoon. Meillä on kolmikerroksinen pyykkiteline joten se on suht korkea...

Millainen on normaali päiväni?

Aamulla lapset ylös, koirat ulos, varmistaa että lapset kerkee taksiin, hepoille ruoka, heinät laitumelle ja hepat perään. Sit aamukahvit ja istumista koneella tai tv:n katselua, 12-14 aikaan karsinoitten putsaus, sen jälkeen ratsastelua, hepoille vedet, sisälle päiväkahville, sit ruokaa, hetki istuskelua/ompelua/pyykkien laittoa tms, hepoille iltaruoka. Sit kerkee kattoo salkkarit hetki istuskelua sen jälkeen ja sit valmistautuu nukkmaan menoon. Jossain välissä viel nuoremman kans läksyjen teko, sekä useamman kerran päivän aikana koirien käyttö ulkona ja suihkussa käynti yhden tai usein kahden lapsen kanssa. Luojan kiitos mieheni tekee ruoan ja ruokkii koirat, mun aika ei useinkaan enää niihin riittäisi.

Usein ainoa ihan oma aikani on aamupäivällä ja silloin on siis myös ainoa aika koska voin rentoutua täysin koska olen arkisin usein silloin yksin kotona. Jos tämäkin aika minulta viedään pidemmäksikin aikaan niin mulla kiristyy hermo ja väsyn kokonaan. Tarviin sen ihan oman ajan että jaksan pomppia ja tehdä päivän hommat. Onneksi nuo sytostaatit ovat nyt saatu, joten jospa tuo kuntokin palautuisi pikkuhiljaa. Vielä on viiden viikon sädehoito rumba edessä...

Monelle varmaan herää kysymys miksi et pyydä apua perheeltä. Minusta ei ole sama asia pyytää joka päivä apua kun jos perheestä joku tulisi vapaaehtoisesti auttamaan. Sillä vapaaehtoisuudella on niin paljon suurempi merkitys, tulee tunne että minusta välitetään ja minua halutaan auttaa, asialla on muillekkin merkitystä kun sen eteen halutaan tehdä jotain. Se on vähän sama kun jos pyydetään pyytämään anteeksi tai pyydetään anteeksi oma-aloitteisesti, siltä tarkoittaa silloin oikeasti eikä vain niin sanota koska joku käski. Mutta ei täällä ole oma-aloiteisia ihmisiä, mielummin jäädään lämpimään tuijottamaan tv:tä tai tietokonetta. Ennen lumien tuloa minulla ei ollut voimia laittaa pihaa talvi kuntoon, ja sitä ei muutkaan tehnyt, joten mm tramppa on siis pakkasessa menemässä pilalle, mä en jaksa enää stressata tommosista vaikka ne mua valvottaakin usein öisin... Mua kun vaivaa keskeneräiset asiat ja tekemättä jääneet hommat.

Mikä siis avuksi?? En tiedä.